Älä menetä toivoasi! - Iltahartaus Yle Radio 1:ssä 14.7.2017
Kun olin lapsi, sänkyni päädyssä seinällä riippui Suojelusenkeli-taulu. Se, jossa kaksi lasta kävelee lautasillalla, ja laudat näyttävät jo vähän lahonneilta. Yksi lauta puuttuu kokonaan eikä kaidettakaan ole kuin sillan toisessa reunassa. Sillan alla kuohuu kivinen koski. Lasten takana heitä katsoo enkeli.Älä menetä toivoasi. Sen sanoo niin kuin katsoisi itse tukevalta maalta toisen kulkua puoliksi lahonneen sillan yli, kun alla on syvä rotko. Kannustaisi kyllä, mutta pysyttelisi itse tiukasti kaukana rotkon reunalta. Älä menetä toivoasi. Kyllä sinä selviät. Kyllä se sujuu. Anna mennä vain. Tulee tunne kuin kaikesta rohkaisusta huolimatta olisi jäänyt yksin.
Suojelusenkeli-taulu pysyi seinällä sänkyni päädyssä, vaikka teini-iässä sen ympärille kertyi milloin minkäkinlaisia julisteita ja kuvia. Taulua vain en siirtänyt syrjään. Jokin siinä rauhoitti ja lohdutti. Muistan, miten silmäni osuivat aina ensimmäiseksi toiseen taulun lapsista. Ei enkeliin, vaan siihen tyttöön: isosiskoon. Nyt mietin, mahdoinko jo silloin ajatella, että jos tärkeintä ei olekaan suojella toista joutumasta vaarallisiin tilanteisiin? Jos tärkeämpää onkin se, ettei jätä toista oman onnensa nojaan silloin, kun on vaikeaa?
Älä menetä toivoasi. Sen voi sanoa niin kuin todella kulkisi itse rinnalla. Valmiina tarttumaan kiinni, jos jalka lipsahtaa tai putoaa lahosta laudasta läpi. Valmiina auttamaan, vaikka on koko ajan itsekin vaarassa kaatua reunan yli.
--
Voimahalaus! Jaxuhali! Some-ajan toivotuksia, jotka riipivät hermoani, mutta jotka silti jollakin tavalla koen viesteiksi siitä, että minua halutaan rohkaista. Että minuun halutaan valaa rohkeutta ja uskoa ennen tärkeää tilaisuutta tai vaikeaa koetta tai esiintymistä tai tehtävää, josta en tunne selviytyväni omin voimin. Tai minut halutaan auttaa jaloilleni jonkin mielen matalaksi vetäneen tapahtuman jälkeen.
Parhaimmillaan joka ainoa voimahalaus ja jaxuhali kertovat aidosta välittämisestä. Silloin kun oikeasti mieli tekisi sanoa: Jumala sinua auttakoon ja rohkaiskoon. Tai: Herra kanssasi. Mutta kun ei kehtaa. Kun ei haluaisi menettää kasvojaan ja leimautua. Kun ”Jumala sinua auttakoon” takertuu kurkkuun. Kun ei tiedä, miten toinen suhtautuu. Tällaisessa tilanteessa kepeästi heitetty jaxuhali voi olla juuri se pieni ja tärkeä juttu, joka pelastaa päivän. Juuri se voi olla viesti siitä, että toinen välittää minusta niin paljon, että hän tahtoo rohkaista minua uskomaan ja toivomaan, että kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Uskomaan siihen, että kyllä minä selviän edessä olevasta.
--
Ilon kautta! Ai, miten tuo voikaan nostaa karvat niin pystyyn! ”Ilon kautta” on tullut liiankin tutuksi tänä päivänä, kun työtä järjestellään niukkenevissa resursseissa. Kun pitäisi ehtiä aina vain enemmän aina vain lyhyemmässä ajassa tai aina vain pienemmällä henkilömäärällä. Kun uusi muutos painaa päälle ennen kuin edellinenkään on ehtinyt asettua. Kun toistensa kanssa järjettömän ristiriitaiset vaatimukset hukuttavat epätoivoon. Kun juoksee jonkin perässä, joka pakenee edellä koko ajan kauemmaksi. Kun elämä on jo niin kireällä, että seuraava vääntö saa sen pois jengoiltaan.
Missä on ilo? Kun ei ole mitään iloa, on vain pelkkä sarkastinen ”ilon kautta”.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee, minun ruumiini ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. (Ps. 16:9-11)
Jumalani, Isä, Poika ja Pyhä Henki, juuri siksihän minun sisälläni voi elää ilo ja rohkeus ja rauha! Ja toivo! Koska sinä et hylkää. Koska sinä näytät minulle, miten sinä voit nostaa minut syvimmästäkin pimeydestä! Tuonelasta asti. Sinä tartut käteeni ja nostat. Sinä tartut käsivarteeni ja pidät kiinni. Ja kädelläsi sinä ohjaat ja talutat minut rauhassa sillan yli.
Luota Herraan! - Iltahartaus Yle Radio 1:ssä 2.3.2017
Kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten minä odotin linja-autoa. Linja-auto oli tulossa Ukrainasta ja sen piti tuoda Jyväskylään viisi opiskelijaa. Oli heinäkuun loppu. Torstai-iltapäivä. Kello lähestyi neljää, linja-auton ilmoitettua saapumisaikaa.Olin tullut linja-autoasemalle odottamaan hyvissä ajoin, koska en halunnut, että opiskelijat joutuisivat odottamaan itsekseen vieraassa kaupungissa.
Linja-auto ei tullut neljältä. Ei vartin yli. Ei puoli viideltä. Ei vielä viideltäkään. Minä istuin ja odotin. Nousin seisomaan, kun en jaksanut enää istua. Aloin kävellä, kun seisominen rupesi väsyttämään. Kävelin pihalta sisälle ja toisinpäin. Kävelin kadunpätkää alas ja takaisin ylös. Kiirehdin askeleitani joka kerta, kun näin linja-auton kääntyvän aseman eteen. Kaupunkibussi. Vakiovuoro pohjoisesta Keski-Suomesta. Pikavuoro Helsingistä. Toinen pikavuoro Helsingistä. Mutta ei kauempaa, ei ulkomailta. Lueskelin aikatauluja ja ilmoitustauluja. Varpaat tuntuivat sulavan umpinaisissa kengissä. Kova asfaltti painoi päkiöitä...
Loppujen lopuksi odotin asemalla kaksi tuntia ennen kuin linja-auto tuli. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että kahden tunnin odotus oli todella vähän. Kahdeksan tuntiakaan ei olisi ollut ihmeellistä. Kahdeksan tuntia!
Odottaminen kävi työstä kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sittenkin, vaikka elämän rytmi oli tuolloin niin paljon hitaampi kuin nyt. Silti odottaminen turrutti, tylsistytti, hermostutti, ahdisti, turhautti.
Tuona heinäkuisena torstai-iltapäivänä odotukseni kuitenkin palkittiin. Aina ei käy niin. Voi olla, että se linja-auto, jota odotan, ei tule koskaan, koska vuoro on peruttu. Voi olla, että odotan jotakuta ihmistä ihan eri paikassa kuin hän kuvittelee minun odottavan emmekä koskaan onnistu näkemään toisiamme. Voi olla, että se, mitä haluan kiihkeästi ja mitä odotan tapahtuvaksi, ei tapahdukaan koskaan. Ja se tekee onnettomaksi!
Mitä minä tällä hetkellä odotan? Odotanko esimiestä, joka olisi sellainen johtaja kuin minä haluaisin? Odotanko työntekijöitä, jotka toimisivat minun mieleni mukaan? Odotanko ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa elämäni niin kuin minä haluaisin sen jakaa? Odotanko Jumalaa, joka täyttäisi minun tahtoni?
Miksi minä odotan tätä kaikkea? Miksi tarraudun siihen uskoon, että sitten kun minulla on unelmaesimies, unelmatyöntekijät, unelmakumppani, unelmajumala, sitten kaikki sujuu ja sitten olen onnellinen?
Entäpä jos...? Entäpä jos alkaisinkin odottaa sitä, mitä Jumala on varalleni suunnitellut? Enkä sitä, minkä itse haluan itselleni tapahtuvan.
Mutta kun se ei ole niin helppoa. Ei ole helppoa päästää irti omista odotuksista. Luopuminen kysyy aina rohkeutta. On paljon helpompaa pitää kiinni jostakin, josta on aina pitänyt kiinni kuin avata kätensä ja antaa mennä, heittäytyä kannateltavaksi, yllätettäväksi. On paljon helpompaa pitäytyä vanhassa kuin antaa tilaa uudelle. Vanha tarkoittaa kuitenkin jotakin tuttua, uusi on aina tuntematonta. Ja tuntematon pelottaa. Mutta pelkäänkö minä sitä, että minulla ei ole mitään, jos en itse määrittele, mitä haluan ja odotan? Vai pelkäänkö minä sitä, että minulla onkin silloin kaikki? Pelottaako se, että huomaisin eläväni rikasta elämää, vaikka en itse ohjaisikaan sitä? Kyllä, nöyrtyminen tekee kipeää.
Miksi minä jaksoin odottaa silloin kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten? Miksi minä pysyin linja-autoasemalla siitä huolimatta, että tympäisi, väsytti ja puudutti? Siksi että olin luvannut opiskelijoille olla heitä vastassa. Ja siksi että luotin siihen, että linja-auto tulee.
Jeesus lupasi opetuslapsilleen: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28:20)
Hän on minun kanssani. Jumala odottaa minun kanssani. Sitä minun ei tarvitse kyseenalaistaa. Hän odottaa minun kanssani silloinkin, kun odotan turhaan. Mutta juuri siksi, että hän odottaa minun kanssani, minun ei tarvitse odottaa turhaan, vaan minä uskallan päästää irti niistä oman itseriittoisen minäni luomista odotuksista, jotka kalvavat ja kuluttavat minua.
Uskallan mennä myös pitemmälle ja todeta psalmirunoilijan sanoin: Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan! (Ps. 27: 13-14)
Puhe Ystävyyden illassa 18.9.2015
Apostoli Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään Pietarille: Kaiken armon Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa. Vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa teidät. (1. Piet. 5:10)Ylämäki ja vastatuuli. Mahdollisimman ikävä yhdistelmä. Ja kuinka monesti tuntuukaan juuri siltä, että elämä on loputonta ylämäkeen ja vastatuuleen ponnistelemista!
Olin opiskeluaikana yhden kesän Porissa töissä ja ennen kaupunkiin muuttamista ehdin jo ajatella, että Jyväskylän mäkien jälkeen pyöräilijälle aivan huippukesä tulossa. Saa painaa tasaista asfalttia isolla vaihteella! Totuus oli hiukan toinen: Tasaista kyllä oli – paitsi se yksi rautatien ylittävä silta, joka pikku mäkenä osui aina reitilleni. Kuuden kilometrin matkalla tuo nyt ei paljon kuitenkaan menoa haitannut. Mutta se tuuli. Sisämaassa asuneena en ollut osannut ottaa ollenkaan huomioon, että Porissa tuulen suunta vaihtui päivän mittaan niin, että aamulla tuuli maalta ja iltapäivällä mereltä. Koska työpaikkani oli kaupungin keskustasta sisämaahan päin, minulla oli aina vastatuuli. Kumpaankin suuntaan. Sekä aamulla töihin mennessä että iltapäivällä töistä tullessa.
Kesän mittaan vastatuulen vastus kuitenkin väheni. Oliko niin, että tuuleen totuin? Tai ehkä vahvistuin, kun kaksi ja puoli kuukautta sinnikkäästi vain poljin joka päivä pyörällä työmatkan kumpaankin suuntaan.
Isäni opetti, että ei pidä luovuttaa. Ei pidä jättää kesken. Jos jotakin aloittaa, se on myös tehtävä loppuun. Isääni raastoivat jopa kesken jääneet käsityöt, joita äidiltäni ja meiltä kahdelta tytöltä löytyi ihan kiitettävästi. Lopulta isä kuitenkin hyväksyi keskeneräiset käsityöt jonakin sellaisena naisten juttuna, jota hänen ei tarvinnutkaan ymmärtää. Mutta muut asiat piti tehdä loppuun.
Loppuun? Mistä sen tietää, mikä on loppu? Lapsena sen tiesi, kun isä sanoi, milloin oli valmista. Myöhemmin – silloin kun tehtävät eivät olleet enää pelkästään niin konkreettisia kuin vaikkapa polttopuiden pinoaminen – oli ruvettava tunnistamaan itse, mikä oli loppu. Oli alettava osata tehdä ero luovuttamisen ja ajoissa lopettamisen välillä. Se ei ollut eikä ole aina helppoa.
Lähetystyö on ponnistelua, ylämäkeen kiipeämistä, tien raivaamista. Lähetin, viestin viejän ja ilosanoman kertojan matka vie hyvin usein tiettömien taipaleiden taakse. Konkreettisesti silloin, kun lähetti tekee työtään maassa, jossa kulkeminen paikasta toiseen ei ole yhtä vaivatonta kuin Suomessa. Mutta aivan samalla tavalla taipale on tietön ja ennenkäymätön silloin, kun lähetystyöntekijä kertoo Kristuksesta ihmiselle, joka ei ole hänestä koskaan aikaisemmin kuullut. Lähettiä ovat vastassa erilaisesta kulttuurista ja erilaisista uskomuksista nousevat käsitykset, joiden läpi hänen on tiensä raivattava.
Mikä silloin on loppu? Mikä on ajoissa lopettamista ja mikä on luovuttamista. Onko työ valmis, kun Kristuksen seuraajia on 100 %? Vai voimmeko hyväksyä pienemmän luvun, vaikkapa 50 %? Vai voiko onnistumista mitata ollenkaan lukumäärillä? Jos ei, niin millä sitten? Onko lähetin työ saavuttanut päätepisteensä silloin, kun nähdään, että usko on alkanut elää ja levitä ilman häntäkin? Ei ainakaan aikaisemmin. Aikaisemmin ei meidän lähettäjien saisi tukeamme lopettaa. Luovuttaminen tässä on luottamuksen pettämistä, heitteille jättämistä. Me voimme osoittaa rakkauttamme auttamalla lähettiä jaksamaan. Siinä me voimme toimia Jumalan käsinä. Meidän kauttamme Jumala voi varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa, kuten apostoli Paavali Pietarille kirjoitti: Vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vah-vistaa ja lujittaa teidät. (1. Piet. 5:10)
Jumalan vähän aikaa ei ole todennäköisesti yhtä pitkä kuin meidän vähän aikaa. Me olemme kärsimättömiä. Meille Jumalan vähän aikaa on ikuisuus. Meistä tuntuu, että kärsimys, ylämäki ja vastatuuli, jatkuvat ikuisesti, että ne eivät vain lopu. Me suutumme ja turhaudumme. Uskon itse, että kyllä meidän rakastava Isämme tämän ymmärtää. Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta hän ymmärtää. Ja hän voi tuoda meille lohdutuksen meidän itsemme kautta. Me itse voimme auttaa toinen toisiamme jaksamaan. Meidän itsemme kautta Jumalan kärsivällinen ja lempeä rakkaus (1. Kor. 13:4) voi toteutua.
Puhe kirkkokahveilla 1.2.2015
Hyvät ystävät.Sillä hetkellä, kun sain puheenjohtajan nuijan käteeni, ensimmäinen ajatukseni oli: Tällaisella itse leikin pikkupoikani kanssa lähes 15 vuotta sitten, kun yhdessä ja vuorotellen hakkasimme Juho Jussilan klassikkolelun puunauloja.
Sama pikkupoika oli minua tänään siunaamassa luottamustehtävään - ei ole sanoja kuvaamaan tuota hetkeä!
Nöyrästi nuijaan tartuin ja vaikka se leikkimieltä kaivoikin minusta esiin, lupasin kyllä vastuuntuntoisesti tehtävään ryhtyä ja tehtävää hoitaa.
Seuraavat seitsemän teesiä ohjatkoot omaa toimintaani. Ehkä niistä jonkin voit itsekin allekirjoittaa.
- Pitää tuntea ammattiylpeyttä siitä, mitä tekee ja mihin ryhtyy. Ei ole olemassa hyviä ja huonoja tehtäviä. On vain tehtäviä, joista jotkut sopivat toisille paremmin kuin toisille. Ammattitaitoa on löytää ja yhdistää tehtävät ja tekijät.
- On opeteltava tuntemaan, mitä itse osaa ja mitä ei osaa. Silloin pystyy hyvillä mielin, ilman kateutta, antamaan toiselle tehtäväksi sen, minkä hän osaa sinua paremmin.
- Pitää hyväksyä toinen ihminen sellaisena kuin hän on, erilaisena kuin sinä. Jokaiselle on annettava tilaa, jokaiselle riittää tilaa - myös niille uusille, kokemattomille, nuorille, hiljaisille.
- On tehtävä loppuun se, minkä aloittaa. Kuitenkin: on myös osattava lopettaa ajoissa. On tiedettävä, mikä on loppu. Ajoissa lopettaminen on eri asia kuin luovuttaminen.
- Pitää antaa omastaan, itsestään ja itseltään. Erityisesti aikaa. Seurakunnassa on paljon tehtäviä, jotka lopultakaan eivät vaadi kuin aikaa. Mutta se meille vaikeinta onkin: ajan antaminen.
- On kuunneltava. Jos et kuuntele, saatat kuulla sen, mitä haluat kuulla etkä sitä, mitä oikeasti sanotaan. Toivon, että me luottamushenkilöt muodostaisimme keskustelevan kirkkovaltuuston, keskustelevan kirkkoneuvoston sekä keskustelevat johtokunnat ja johtoryhmän. Olen työssäni tottunut siihen, että pöydän ympärillä kasvotusten voi, saa ja pitää puhua - rajustikin, jos on aihetta - mutta sitten kun päätös on tehty, siinä pysytään, sitä ei lähdetä nakertamaan pöydästä noustua. Päätös on aina yksimielinen silloin, kun se ei ole äänestyspäätös tai siitä ei ole jätetty eriävää mielipidettä. Aina.
- Jotta asiat kehittyisivät, jotta seurakunta kehittyisi, tarvitaan ideoita, tarvitaan hulluja ideoita ja nimenomaan niitä. Jotta ideat syntyisivät, tarvitaan luottamuksen ilmapiiri. Jotta luottamus syntyisi, tarvitaan... Niin, mitä tarvitaan luottamuksen syntymiseen? Sitä, että kohtelemme toisiamme niin kuin tahtoisimme meitä itseämme kohdeltavan. Kuulostiko tutulta?
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Aamen.
Sanat rippikouluilmoittautumisillassa 3.11.2013
Tehtävämme ihmisinä on julistaa armoa, valaa toivoa, taistella oikeudenmukaisuuden puolesta, kantaa yhteistä vastuuta, kulkea silmät auki, huomata ihminen ja olla valmis toimimaan hyvän puolesta.Näin lukee ”Katso ihmistä” juhlakonsertin (Herättäjä-yhdistyksen nuorisotyö 40 vuotta, juhlakonsertti Taulumäen kirkossa pe 1.11.2013) käsiohjelmassa. Tuossa virkkeessä voisi ensimmäisen ihminen-sanan paikalle vaihtaa sanat ”rippikoululaisten vanhempina” ja toisen ihmisen paikalle sanan ”rippikoululaisemme” ja huomata, että kyllä, virke toimii myös silloin: Tehtävämme rippikoululaisten vanhempina on julistaa armoa, valaa toivoa, taistella oikeudenmukaisuuden puolesta, kantaa yhteistä vastuuta, kulkea silmät auki, huomata rippikoululaisemme ja olla valmis toimimaan hyvän puolesta.
Rippikoulu on matka, jota nuoremme ei kulje yksin. Se on matka, jota hän ei kulje yhdessä vain seurakunnan työntekijöiden ja isosten ja riparikavereidensa kanssa. Se on matka, jota me kaikki, myös me vanhemmat – ja kummit, kuljemme yhdessä hänen kanssaan! Vähän samaan tapaan kuin...
- Niin, kuinka kauan sitten? Hetkikö siitä vain on vai 13-14 vuotta?
...tuimme ja tsemppasimme häntä, kun hän opetteli kävelemään. Aivan samoin saamme tukea häntä nyt, kun hän opettelee kävelemään kohti aikuisuutta. On sanottu, että rippikoulu on seikkailu. Ajatelkaa, me pääsemme seikkailemaan yhdessä nuoremme kanssa! Ainakin minä odotan sitä innolla. Ihan niin kuin olin innoissani siitä kävelemään opettelusta tai vaikkapa koulun aloituksesta.
Millaista tukea me vanhemmat voimme antaa? Voimme olla armollisia vaatimuksissamme ja odotuksissamme. Sillä totta kai me vaadimme ja odotamme kaikenlaista nuoreltamme. Voimme valaa toivoa, olla läsnä, kulkea rinnalla – ja kantaa yhteistä vastuuta, olla valmiita toimimaan hyvän puolesta. Kantaa vastuuta? Toimimaan? Siinä se! Seurakunnan luottamushenkilönä olen nähnyt, miten tiukkaa aikaa elämme, ja joutunut tekemään monia vaikeita päätöksiä. Koska olen toiminnan ihminen, haastan meidät kaikki toteuttamaan tehtäväämme kristittyinä ja seurakuntalaisina ja miettimään, mitä konkreettista voisimme tehdä, jotta tämä tänään alkava rippikoulu olisi näille nuorillemme mahdollisimman hieno seikkailu. Olin viime kuun viimeisenä päivänä Metallimessussa Temppeliaukion kirkossa, jossa mustiin vaatteisiin, ketjuihin ja niitteihin pukeutuneet, kaapin kokoiset tatuoidut kaverit kantoivat kaulassaan ristiä ja antoivat omastaan kolehtiin oman seurakuntansa vähäosaisten hyväksi. Se yhteisvastuu teki minuun vaikutuksen. Onko meillä kaulassamme risti? Näkyvä tai näkymätön? Entäpäs jos vaikka oman seurakuntamme yksi kolehti kerättäisiin siihen tarkoitukseen, että nämä nuoret saisivat rippikoulun oppikirjan, oman Raamatun?
Jaakko Haavio, pappi ja runoilija, oli sitä mieltä, että runoilijalla ja papilla ei ole eroa, mutta runolla ja saarnalla on: Saarna pyrkii tietoisesti vaikuttamaan, runo ei, mutta jos runo siitä huolimatta vaikuttaa, vaikutus on voimakkaampi kuin saarnalla. Jostakin syystä minä päädyn hyvin usein puhetta kirjoittaessani siteeraamaan jotakin runoa. Tai minulle pulpahtaa mieleen jonkin laulun sanat, siis runo. Niin nytkin. Oma konfirmaatiolauluni oli seuraava, kirkkautta ja optimistista tulevaisuudenuskoa kuvastava, Jaakko Haavion sanoittama virsi, rukous. Toivon, että se auttaa meitä jokaista kohtaamaan eteen tulevat haasteet lamaantumatta.
Rukoilkaamme:
Valtiaamme, kunniaasi soivat ääret taivaiden. Nuori kansa virteen yhtyy kiitostasi veisaten. Anna meille puhdas mieli, voitontahto, rohkeus. Auta, että alkaa voisi myöskin uskon kilvoitus. Herra Jeesus, siunaa meitä, anteeksi suo syntimme. Vilpistä ja kovuudesta meidät kaikki varjele. Suojaa, Herra, Suomen maata, raittiiksi tee kansa sen. Maailmalle anna rauha, anna armo yhteinen.
Jeesuksen nimessä. Aamen.
Satu nuortenillassa 5.10.2013
Elipä kerran kaukaisessa maassa perhe, johon kuului isä, äiti ja kolme lasta. Maa oli tunnettu erikoisista hedelmäpuistaan. Niitä ei kasvanut juuri missään muualla, mutta tässä maassa ne menestyivät ja tuottivat runsasta satoa. Maassa oli tapana, että aina lapsen syntyessä lapsen vanhemmat irrottivat omasta hedelmäpuustaan juurivesan lapsen omaksi puuksi. Alkuun vanhemmat myös hoitivat lapsen puuta, mutta kun lapsi tuli sopivaan ikään, hän alkoi hoitaa omaa puutaan itse, ja kun lapsi varttui aikuiseksi ja meni naimisiin, hän istutti oman puunsa puolisonsa puun viereen heidän yhteiseen pihaan. Koska puu harvoin menestyi missään muualla kuin tässä maassa, maan asukkaat eivät juuri omasta maastaan pois muuttaneet. Niinpä maa olikin täynnä samanlaisia taloja ja pihoja, joissa kasvoi rinnakkain kaksi vahvaa puuta ja niiden lähellä ja ympärillä useita pienempiä puita.Tämän kertomuksen perheen kullakin lapsella oli oma puuntaimensa, joita he hoitivat niin kuin tapana oli. Perheen isän ja äidin puut tuottivat hyvänmakuisia hedelmiä, jotka ulkonäöltään muistuttivat punaisia omenoita. Kun niitä söi, sai voimaa vastustaa laiskuutta ja kateutta ja ahneutta ja muita ikäviä ominaisuuksia. Perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja nuorin onnistuivat omien puidensa kasvatuksessa esimerkillisesti. Vanhemmat olivat tyytyväisiä, kun puut kasvoivat ja tuuheutuivat. Hedelmiä ne eivät vielä tuottaneet, ensimmäiset hedelmät tulisivat vasta siinä vaiheessa, kun lapsi oli noin kymmenvuotias, mutta puista saattoi nähdä, että ne tulisivat tuottamaan hyvää satoa. Toisin oli vanhimman lapsen, tytön, kanssa. Hän ei onnistunut saamaan puutaan kunnon kasvuun eikä tuottamaan kunnollista satoa: hedelmiä kehittyi, mutta ne olivat ruskeita, kuivuneita ja maistuivat jauhoiselle, eivät lainkaan makealle niin kuin piti. Parhaimmillaan, tytön ollessa noin 12-vuotias, hedelmät punertuivat hieman, mutta jäivät sisältä koviksi ja raaoiksi. Sisarukset ja vanhemmat neuvoivat häntä: kastele enemmän, leikkaa oksia, anna ravinteita, anna juurille ilmaa. Tyttö hoiti ja kasteli, leikkasi ja lannoitti, ei toiminut.
Tyttöä suretti ja hän mietti, missä hän oli epäonnistunut, kun hänen puunsa ei kasvanut, vaikka hän kuinka yritti. Hän oli uhrannut puunsa eteen kaikkensa. Hän oli kuunnellut jokaisen hyvää tarkoittavia neuvoja ja milloin vähentänyt kastelua, milloin lisännyt sitä, milloin varjostanut puuta paahteelta, milloin leikannut ympäriltä muita kasveja varjostamasta. Hän kadehti sisaruksiaan ja sitä huomiota, jota nämä saivat kauniista puistaan. Hänen puunsa tuntui vain kärsivän ja kuihtuvan, se ei kasvanut korkeutta eikä tuuheutunut. Jos siihen koski, kuiva oksa saattoi katketa, puu ei tuntunut edes kunnolla juurtuneen. Puuta ei tehnyt mieli näyttää kenellekään, ei tytär eivätkä vanhemmat. Joku ohikulkija sanoikin perheen isälle, että puun voisi leikata ja heittää pois maisemaa rumentamasta. Perheen isä kuitenkin kieltäytyi, ei hän hennonut hävittää puuta, jonka oli omalle lapselleen antanut. Hän ei olisi voinutkaan. Puussa oli nimittäin sellainen ominaisuus, että se ei antanut kenenkään toisen kuin oman ihmisensä koskea itseensä. Isä mietti, mahtoivatko ongelmat johtua siitä, että hän ei ollut osannut aikoinaan lapsen synnyttyä juurivesaa oikein irrottaa, kun kyseessä kuitenkin oli ensimmäinen lapsi. Oliko hän tainta irrottaessaan satuttanut sitä jotenkin, niin ettei sillä ollut edellytyksiäkään kasvaa ja vahvistua niin kuin nuorempien sisarusten puilla.
Aika kului ja tytöstä kasvoi neito. Hän muutti pois vanhempiensa luota. Hän muutti myös pois kotimaastaan, vaikka sitä ei tuohon aikaan juuri tehty. Hän oli sitä mieltä, että hänen piti lähteä maailmalle. Hän otti puun mukaansa, vaikka maailmalla ei puuhun liittyviä perinteitä ja tapoja tunnettukaan. Puu irtosi helposti, ei se painanutkaan paljon, aika kuivalta tuntui. Muut ihmettelivät, miksi tytär kuivunutta puuta mukanaan raahaa, rumakin se on. Tytär ei kuitenkaan puusta halunnut luopua, olihan hän sen vanhemmiltaan saanut. Hän ajatteli, että jos ei muuta, ehkä siitä saisi koristeen omaan asuntoon. Ja olisi muisto lapsuudesta.
Kului vuosia, ja tytär sai oman perheen, hänestä tuli neljän lapsen äiti. Puu oli kulkenut tyttären mukana koko ajan. Aika pölyinen se jo oli, mutta sen pinta tuntui kuitenkin niin hyvältä koskettaa, että tytär ei osannut edes ajatella, että hänen pitäisi puusta luopua. Se oli osa häntä itseään. Hän puhalteli siitä pölyjä ja joskus hiveli sen pintaa, kosketti juurenpätkiä. Hänestä tuntui, että puu yritti kertoa hänelle jotakin. Jokainen hänen lapsistaan oli kiinnostunut puusta, joka nökötti huoneen nurkassa. Vanhin lapsista rakasti keppileikkejä ja kun äidin silmä vältti, hän taittoi puusta oksan. Se oli täydellinen keppi hänen silloiseen leikkiinsä. Äiti ei huomannut, miten taitoksesta alkoi vuotaa aivan kuin mahlaa.
Muut lapset halusivat leikkiä koko puulla, eivät vain taittaa oksia. Kerran keväällä he veivät puun pihalle, kaivoivat sille kuopan keskelle pihaa ja yhteisvoimin istuttivat puun kuoppaan. Äiti ei heti edes huomannut puun katoamista. Vasta kun perheen isä tuli töistä kotiin ja ihmetteli, miksi keskelle nurmikkoa oli istutettu puu, hän meni hämmästyneenä katsomaan. Isä nykäisi puuta, mutta sepä ei hievahtanutkaan. Hän lähti hakemaan sahaa, mutta silloin äiti tajusi, että puu oli hänen puunsa eikä antanut sitä katkaista. Puu näytti elävältä, siihen oli ilmestynyt pullistuneita silmuja ja kohtaan, josta vanhin lapsi oli kepin itselleen taittanut, oli alkanut kasvaa uusi oksa. Äiti putosi polvilleen puun juurelle ja kosketti sen runkoa, se oli lämmin. Hän kosketti varovaisesti silmua ja lehti tuli esiin. Hän ei uskonut silmiään. Hän ei uskaltanut puhua kenellekään siitä, että hänen kuiva puunsa oli herännyt henkiin. Hän seurasi, tulisiko puuhun lisää lehtiä. Niitä tuli. Tai kukkia. Niitäkin tuli jokunen. Olisiko pölyttäjiä, löytäisivätkö pölyttäjät hänen puunsa? Kesä näyttäisi.
Koko kesän äiti seurasi kiihkeästi, tulisiko puuhun hedelmiä. Joka päivä hän ensi töikseen kulki puun luo ja tarkasti tilanteen. Ja eräänä päivänä hän huomasi kolme pientä hedelmän alkua. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän oli jo ryntäämässä kastelukannun ja ravinneliuoksen luo, kun yksi hänen lapsistaan, tummasilmäinen hiljainen poika, sanoi hänelle: ”Äiti, älä ryntää. Älä hukuta ja tukehduta sitä. Se on vasta pieni puu. Se kuolee, jos sinä hoidat sitä liikaa.” Äiti kuunteli ja totteli. Hän vietti aikaansa puun lähellä, sen katveessa, sen lehtien havinaa kuunnellen. Loppukesästä äiti huomasi ensimmäistä kertaa, että puun hedelmät punersivat hennosti. Hän koski yhteen hedelmään varovasti. Hedelmän pinta oli sileä ja kiinteä, hieman joustava, ei kuivunut tai kova niin kuin lapsena. Hedelmä putosi hänen käteensä, ja hän haukkasi sitä. Se napsahti hampaissa ja kirpeän makeaa mehua tulvahti hänen suuhunsa. Mehu vei hänen janoaan ja hän nauroi onnellisena. Hedelmä maistui erilaiselle kuin omien vanhempien puusta poimittu, hänen suuhunsa jopa paremmalle. Häntä ei harmittanut, että hän ei ollut pystynyt antamaan omasta puustaan omille lapsilleen juurivesaa niin kuin hän itse oli saanut. Hedelmiä riitti, sillä aina kun puusta otti yhden hedelmän, se tuotti tilalle kaksi uutta. Joka päivä äiti kiitti puustaan, siitä ettei ollut heittänyt sitä pois, ja siitä ihmeestä, että puu alkoi vuosikymmenten jälkeen tuottaa hedelmiä.
Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti