Hartauskirjoitukset 2015

Sytytän kynttilän (PaikallisUutiset 49/2015, 2.12.2015)

Sytytän kynttilän ja muistan tänään sitä äitiä, joka 18 vuotta sitten keväällä sai kuulla odottavansa ensimmäistä lastaan. Lapsen laskettu syntymäpäivä oli 2.12. Lapsi ei syntynyt tuona päivänä, vaan kaksi ja puoli kuukautta aikaisemmin ja vaikka hän oli liian pieni elämään tässä maailmassa pitempään kuin kolme päivää, hän ehti muuttaa tuon äidin maailman.
          Sytytän kynttilän ja muistan tänään sitä äitiä, joka 2000 vuotta sitten odotti ensimmäistä lastaan. Lasta, jonka kuolemaa hän joutui 30 vuotta myöhemmin vierestä katsomaan. Lasta, joka syntymänsä, ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta muutti koko maailman.
          Sytytän kynttilän ja muistan tänään niitä äitejä, jotka odottavat lasta pakolaisina sodan ja turvattomuuden keskellä. Heitä minä voin auttaa. Välittämällä ja antamalla apua esimerkiksi Suomen Lähetysseuran kautta voin vaikuttaa siihen, että heidänkin lapsensa voivat aikanaan muuttaa heitä ympäröivää maailmaa.
          Muutokseen tarvitaan iloa. Kun ilo pääsee asumaan minussa, voin huomata oman maailmani muuttuneen ja pystyväni itse muuttamaan ympärilläni olevaa maailmaa. Tällaista pysyvää iloa en voi kuitenkaan itse synnyttää, vaan se tulee annettuna taivaasta. Siksi tänään, adventtiaikana, ensimmäisen adventtikynttilän palaessa odotan Kristusta ja keskellä kaoottista maailmaa voin luottavaisesti yhtyä virsirunoilijan sanoihin (VK 8:3):
          Kun rauha oli poissa
          ja ilo kaukana,
          kiiruhdit, rauhantuoja,
          toit ilon taivaasta.

”Valo varjot hajottaa” (PaikallisUutiset 29/2015, 15.7.2015)

Lainasin otsikon Rovaniemen kesäkuisten Lähetysjuhlien tunnuksesta, koska tuo ajatus sopii myös ensi sunnuntain, Kirkastussunnuntain, teemaan. Muistamme silloin Jeesuksen elämän taitekohtaa, hänen kirkastumistaan.
          Kirkastuminen ja kirkastettu ovat ajatuksia herättäviä sanoja. Kummallista kyllä, ensimmäinen mieleeni tullut asia sanasta kirkastettu oli kirkastettu voi. Kummallista siksi, että en voi väittää olevani gourmet-kokki, ruokaharrastaja tai edes varsinainen ruoanlaittaja. Silti ensimmäinen ajatukseni liittyi ruokaan: Kun voi kirkastetaan, siitä poistetaan kaikki turha, niin että jäljelle jää vain voin sydän, voiöljy.
          Kun Kristus kirkastui, Jumala kirkastui Kristuksessa. Varjot hajosivat hänen ympäriltään, niin että se mitä Pietari, Jaakob ja Johannes vuorella näkivät, oli vain valo, Jumala, rakkaus.
          Kun etsimme kirkastettua Kristusta, etsimme Jumalaa, etsimme rakkautta. Meistä jokainen etsii häntä omalla tavallaan, omien kokemustemme muokkaamana, oman verhomme ja oman elämämme varjojen läpi. Se, että olemme erilaisia, ei kuitenkaan estä meitä etsimästä häntä yhdessä toisten kanssa seurakuntana. Päinvastoin. On helpompi etsiä yhdessä kuin yksin. Aivan samoin kuin tieteelliset läpimurrot syntyvät varmemmin monitieteisissä tutkimusryhmissä kuin yhden ihmisen ajattelun tuloksena, kirkastettu Kristus on mahdollista löytää helpommin seurakunnassa, monien erilaisten ihmisten yhteisössä. Löytäminen voi olla riemukas kirkastuskokemus tai pienten asioiden kautta saatu rauhallinen varmuus siitä, että Jumala on.
          Ensi pyhänä alkaa seurakuntamme rippikoululeiri. Voimme yhdessä rukoilla rippi-kouluryhmän puolesta ja sen puolesta, että nuoret vahvistuvat uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäiseensä ja että he voisivat nähdä Kristuksen kirkkauden niin kuin profeetta Habakuk psalmissaan sanoo: Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa (Hab 3:4).

Matkalla (PaikallisUutiset 9/2015, 25.2.2015)

Viime keskiviikko, tuhkakeskiviikko, aloitti kristittyjen 40 päivää kestävän paastonajan, valmistautumisen pääsiäiseen. Kadumme syntejämme, hoidamme suhdettamme Jumalaan, lähimmäisiimme, itseemme. Paastonaika haastaa meitä mielenmuutokseen, taisteluun pahan valtaa vastaan, kasvuun ja vastuullisuuteen, luopumiseen, yksinkertaisempaan elämään.
          Haastavalla matkallamme meitä auttaa rukous. Voimme rukoilla ensi sunnuntain psalmin sanoin: Herra, osoita minulle tiesi, opeta minua kulkemaan polkujasi. Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua, sinä Jumalani, auttajani! (Ps. 25:4-5).
          Tuossa rukouksessa pyydämme, että Herra opettaisi meitä kulkemaan polkujaan. Vajaa kaksi viikkoa sitten Jyväskylässä järjestetyillä Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä keskityimme samaan: mitä on olla Kristuksen ruumis tässä ajassa, miten lähdetään ”penkistä paanalle”. Rukoilimme yhteyden ja osallisuuden kasvun puolesta. Tuo rukous, koko jumalanpalveluspäivien kantava teema vei omat ajatukseni hollantilaisen taiteilijan, M.C. Escherin teoksiin, erityisesti kuvaan toisiaan piirtävistä käsistä. Vuodelta 1948 peräisin olevassa litografiassa kaksi kättä nousee paperiarkista toisiaan vastaan piirtäen toinen toistaan eläväksi. Teos on vaikuttava. Se haastaa oman ajattelun rajoja. Se haastaa pohtimaan Escherin sanoja: Vain he, jotka yrittävät järjetöntä, saavuttavat mahdottoman.
          Rukouksessa kohtaamme yhteenliitetyt pyytävät kädet, avoimet vastaanottavat kädet, kiitokseen nousevat kädet, Jumalan ohjaavat kädet, ihmisen tekevät kädet. Vain he, jotka yrittävät järjetöntä, saavuttavat mahdottoman. Escherin piirtävät kädet ravitsevat toinen toistaan samalla tavalla kuin kirkko ravitsee ihmistä ja ihminen palvelee kirkkoa. Seurakunta siunaa minua käsien kautta, käsilläni voin palvella seurakuntaa – tämän yhteyden hyväksymällä voin kasvaa ja saavuttaa sen, jota olen pitänyt mahdottomana:
          Jumala, sinulta käteni sain,
          koko sieluni sinua kiittää.
          Minun käteni ovat kanava vain,
          mitä tahdot, se tee, se riittää.
                                        -Anna-Mari Kaskinen