sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Seuroista se alkoi!

Tämä pyhäpäivä oli Rauhanyhdistyksen kirkkopyhä seurakunnassamme; messun jälkeen pidettiin seurat.
     Oli hämmentävää, miten heti seurojen alettua mieleeni nousi erittäin elävä muistikuva ajalta, jolloin olin lapsi ja istuin kesäseuroissa Alajärven kirkkorannassa. Muistin auringon tuoksun ja puupenkin tunnun. Muistin lasten äänet, eskimopuikot, ihmispaljouden synnyttämän taustakohinan ja sen, miten kaiuttimista kuuluva seurapuhujan ääni sekoittui tuohon kaikkeen. Muistin laulujen sävelkulun. En erityisesti muistanut kyllästymisen tunnetta, vaikka tiedän kyllä olleeni kyllästynyt pitkään paikoillaan istumiseen ja puheisiin, jotka kävivät yli lapsen ymmärryksen.
     Muistoni oli lämmin muisto.
     Tänä päivänä seurapuhuja lainasi Jeesuksen sanoja: Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät. (Joh. 20:21) 
     Puhujan sanat, että tänä päivänä me olemme Jeesuksen todistajia maailmassa, saivat minut tajuamaan, että rovastikunnallinen lähetysleiri puolitoista vuotta sitten ei ollut ollutkaan alku. Jotakin oli juurtunut minuun jo kymmeniä vuosia aikaisemmin lapsuuteni kirkkorannassa, vaikka en sitä vielä silloin ollut osannut ajatellakaan.
     Tänä päivänä seuroissa lauletut virret Nyt Herran hyvyydestä ja Kaitse, Jeesus, paimen hyvä kuvastivat huolenpitoa. Tuon huolenpidon alla kasvoin ja sen alta kasvoin irti päästäkseni tänään näkemään sen vaikutukset elämääni.
     Tunteakseni tänään kiitollisuutta. 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Rukous - vuoropuheluako?

Perhemessuissa esirukousta jaksotetaan usein Anna-Mari Kaskisen tutuilla sanoilla: Rukous on silta luokse Jumalan. Rukous on polku luokse auttajan. Rukous on lintu, joka lentää taivaaseen. Rukous tuo rauhan sydämeen.
     Tuoko rukous rauhan?
     Pyytää minä kyllä osaan. Se ei vaadi paljon. Mutta saanko pyyntööni vastauksen? Onko viestintä yksi- vai kaksisuuntaista? Yksinpuhelua vai vuoropuhelua?
     Kovin usein tuntuu siltä, että rukoukseni on yksinpuhelua. Näyttää, että vain luettelen Jumalalle pyyntöjäni jäämättä kuuntelemaan vastausta. Ei ole väliä, onko kyse omista rukousaiheista vai esirukouksesta toisen puolesta. Vain luettelen, aivan kuin kävisin läpi matkalle lähtijän tarkistuslistaa.
     Miten oppisin rukoilemaan niin, etten vain luettelisi pyyntöjäni? Että ajatukseni olisivat mukana. Että osaisin keskittyä täysin vaikkapa nimikkolähettiin, hänen tehtäväänsä ja niihin ihmisiin, joita hän kohtaa.
Rukousnauhan tai -helmien korvike?
     Miten oppisin pysähtymään niin, että kuulisin Jumalan vastauksen? Että en itse laittaisi sanoja Hänen suuhunsa. Että en odottaisi Hänen vastaavan niin kuin itse ajattelen itselleni parhaaksi. Että en kiukuttelisi Hänelle siitä, ettei Hän vastannut minulle, jos Hän ei vastannut niin kuin olisin halunnut Hänen vastaavan.
     Tartun sukkapuikkoihini ja annan langan kiertyä sormieni ympärille ja silmukka silmukalta uusiksi silmukoiksi. Rauhallisesti.
     

sunnuntai 14. elokuuta 2016

"Sinussa on valo"

Jos elämä menisi ja olisi mennyt oppikirjan mukaan, olisin itsekin tänään kuunnellut oman 15-vuotiaani laulavan konfirmaatiolauluna:

     Sinussa on valo, sinussa on yö
     Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
     Väsymättä kipinöitä tuuleen
     Valaisemaan tietä pimeää.

Mutta kun elämä ei olisi elämää, ellei siihen sisältyisi aina jotakin odottamatonta: Kipua, joka vuosien kuluttua onkin mitä suurinta onnea. Kysymyksiä, jotka ajan kanssa alkavat menettää merkitystään.
     Siispä sen sijaan, että olisin elänyt tämänpäiväisen konfirmaatiomessun livenä, katsoin nuorten konfirmoitujen laulua videolta. Katsoin nuoria valkoisissa alboissaan ja ajattelin, miten paljon voimaa, valoa, heidän sisällään on. Kristuksen rakkautta ja voimaa. Heillä on tarvittava voima siirtyä uuteen elämänvaiheeseen Jeesuksen seuraajina, opetuslapsina.
     Aivan samoin kuin valtakunnallisilla Lähetysjuhlilla kesäkuussa lähettejä siunattiin monenlaisiin tehtäviin eri puolilla maailmaa konfirmaatiossa nuoret siunattiin läheteiksi. Nuoret ovat saman tehtävän edessä kuin mihin Jeesuksen seuraajina meitä on lähetetty jo 2000 vuoden ajan:
     Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. (Matt. 28:19-20)
     Jotta nuoret pystyisivät tekemään tätä työtä, kukin omalla tavallaan, heillä täytyy olla mahdollisuus kasvaa kristillisessä uskossa. Hektisessä, epävarmassa, arvaamattomassa maailmassa he tarvitsevat työhönsä oikeat työkalut. Siksi heille täytyy suoda mahdollisuus tulla messuun ja oppia tuntemaan Jeesusta enemmän, käyttämään työkaluja. Siksi meidän kaikkien heitä ennen Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuneiden ehdoton tuki ja rakkaus on heille ensiarvoisen tärkeää.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Pelkääkö lähetti?

Tänä päivänä voi yhtä aikaa lukea, että kristityt ovat maailman vainotuin ryhmä ja että kristittyjen määrä kasvaa vauhdilla. Hämmentävää. Ja vaikka vaino ei aina pahinta mahdollisinta olisikaan, maailmassa on monia maita, joissa lainsäädännöllä rajoitetaan uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Ei vain kristillisten, mutta myös kristillisten.
     Miten lähetti toimii tällaisessa maailmassa? Pelkääkö hän?
     En jaksa uskoa, etteikö lähetti tuntisi myös pelkoa, mutta koska hän pystyy tekemään työtään, Jeesuksen työtä, pelko ei lamauta häntä. Hän pystyy kaiken keskellä ajattelemaan, olemaan nokkela, löytämään keinoja, reittejä ja uusia näkökulmia. Hän osaa toimia älykkäästi ja viisaasti.
     Miksi on näin?
     Siksi, koska lähetti ei toimi yksin. Hän kääntyy Jumalan puoleen. Hän luottaa Jumalan johdatukseen. Jeesus kulkee hänen vierellään.
     Tämä kirkastui minulle päivän evankeliumitekstissä ja saarnassa: Pelolle ei saa antaa valtaa. Pelon ei saa antaa lamauttaa, tehdä toimintakyvyttömäksi.
     Tästä samasta puhui Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:
     Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin. Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi! Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte. (Kol. 4:2-6)

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

"Milloin Kristus sinulle kirkastui?"

Kysymys esitettiin tämän päivän saarnassa: Milloin Kristus sinulle kirkastui?
     Kysymys haastoi miettimään: Onko Kristus kirkastunut minulle? Jos on, milloin? Ja miten?
     En muista päivää, mutta muistan tapahtuman. Sen ensimmäisen kerran, josta viime kuussa tuli kuluneeksi 15 vuotta:
     Kesäkuussa 2001 kolmikuinen poikavauvani imi ensimmäistä kertaa täyden tuttipullollisen maitoa. Se oli käännekohta hänen elämässään: syntymästä saakka tarvittua nenä-mahaletkua ei enää sen jälkeen laitettu uudestaan. Se oli käännekohta minun elämässäni: kävelin seuraavana päivänä Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherranvirastoon ja kysyin, miten seurakuntaan liitytään. Kristus oli kirkastunut minulle. Tavalla, jota parhaiten kuvaa - sen tajusin kyllä vasta paljon myöhemmin - Jukka Leppilammen kappale Laula ihmisille.
     Tänäkin päivänä Kristus kirkastuu minulle aina uudestaan juuri ihmisissä, heidän tekemisissään, heille tapahtuneissa asioissa, kertomuksissa, tarinoissa.
     Onko Kristus kirkastunut sinulle?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

"Jaksaa, jaksaa"

Jaksaa, jaksaa!
     Tuota kuuli parisen vuotta sitten suositun sketsihahmon suusta, mutta olin sitä kuullut oikeastikin ryhmäliikuntatunneilla. Mahdollisimman ärsyttävää siinä vaiheessa, kun henki ei kulje ja lihakset tekevät tenän. Siinä vaiheessa, kun on ihan varma, että ei todellakaan jaksa. Ärsyttävää. Ja vielä ärsyttävämpää on huomata, että todellakin jaksaa ne viimeiset puolet minuutit ja viimeiset toistot. Toinen tiesi paremmin.
     Tuskinpa Jeesus tuolla ryhmäliikuntaohjaajan tai personal trainerin äänensävyllä totesi Simonille tutussa kohtauksessa Gennesaretinjärvellä: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." (Luuk. 5:4) Todennäköisesti kuitenkin jonkinasteinen ärsyyntyminen Jeesuksen sanoista oli kalastajien päällimmäinen tunne koko yön kestäneen tuloksettoman työnteon jälkeen. Silti he tottelivat, yrittivät vielä kerran - ja saivat elämänsä suurimman kalansaaliin. Kannatti uskoa Jeesusta.
     Jeesuksen ääntä kannattaa uskoa tänäkin päivänä. Jos ei usko ja luovuttaa, voi jäädä paitsi niistä kokemuksista, joita ihmeiksikin sanotaan.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

"Älkää paaduttako sydäntänne"

Kuulkaa tänä päivänä, mitä Herra sanoo:
Älkää paaduttako sydäntänne.
(Ps. 95:7-8)

Nuo jakeet olivat tämän päivän hallelujasäe. Kehotus on kyllä terveellistä muistaa vuoden jokaisena päivänä.
     Sydämen paaduttaminen vei ajatukseni eilisen puolustusvoimain lippujuhlan kenttähartauteen, jossa kenttärovasti Janne Aalto puhui siitä, millaisena usko, toivo ja rakkaus näkyvät tänään. Hän luonnehti rakkautta kyvyksi pitää huolta toisesta ja arvostaa toista, kantaa vastuuta ja välittää.
     Huolenpito on erityisen vaikeaa silloin, kun huolta pitäisi pitää vähäosaisista, syrjäytyneistä ja yhteiskunnan ulkopuolella elävistä. Keskustelu liukuu monesti puheenvuoroiksi, joissa kyseenalaistetaan avun viemisen kauas toiseen maahan, pois oman kunnan vähäosaisilta.
     Miten helppoa onkaan sydämen paaduttaminen!
     Pitäisi muistaa, että rakkaus ei vähene rakastamalla. Toisin kuin yksisilmäisesti joskus saatamme ajatella, kaukana olevasta lähimmäisestämme huolta pitäminen ei ole pois oman maamme tai oman kotikuntamme vähäosaisten auttamisesta.
     Päinvastoin: Taitaa lopultakin olla niin, että hän, joka auttaa apua tarvitsevaa kaukana, auttaa myös sitä lähellä olevaa. Mutta hän, joka vetoaa äänekkäästi omien puolesta, ei auta kumpaakaan.