sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

"Anna tilaa myös rosolle"

Tuo kehotus pisti silmääni radiohartauskurssilla torstaina ja toi samalla mieleeni graduni ohjaajan sanat: Jokaiseen graduun jää aina vähintään yksi virhe.
     Niin jää.
     Niin pitääkin jäädä.
     Koska liian hyvä on liian hyvää ollakseen totta.
     Koska liiaksi siloiteltu on niin sileää, ettei siitä saa kiinni.
     Koska valmiiksi ajateltu tappaa luovuuden.
     Koska elämä kehittyy mutaatioiden kautta.
     Koska lehtensä pudottanut kasvi voi herätä uuteen kasvuun.
     Koska tarvitaan särö, jotta valo pääsisi sisälle.
     "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." (2. Kor. 12:9)
     Radiohartauskurssilla löysin itsestäni ihmisen, joka haluaa pyrkiä siihen, että puhuu Jumalasta hyvin rosojen kautta, riitasointujen kautta. Siinäpä tavoitetta kerrakseen! Riitasointuja ja säröjä ja virheitä on helppo rakentaa, mutta miten päästä siihen, että niistä kasvaisi ja versoisi jotakin uutta ja kaunista - se onkin vaikeampi juttu.
     Luvassa on siis yrityksiä ja erehdyksiä!
     Niistä erehdyksistä toivottavasti myös otan opikseni.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Pääsiäisvaelluksella


Taas kävin Uuraisilla vaeltamassa.
     Tästähän on tulossa perinne: Ensin jouluvaellus joulukuussa 2015 ja nyt hiljaisella viikolla 2017 pääsiäisvaellus Ylös Jerusalemiin.
     Uuraisten seurakunta osaa tämän jutun: Kumpikin vaellus syntyi pienistä, lämmöllä huolellisesti toteutetuista kohtauksista. Kumpikin vaellus otti vaeltajan mukaansa yhdessä laulettujen virsien välityksellä.
     Vaeltaja ei ollut sivustaseuraaja.
     Tästä pidin erityisen paljon, sillä se antoi minulle eväitä miettiä uudesta näkökulmasta oman seurakuntamme tämänvuotista pääsiäisproduktiota. Tajusin, että vähintäänkin alitajuisesti olemme palmusunnuntaista pääsiäisaamuun kestävää matkaa dramatisoineet ihan samalla periaatteella: seurakunnan kuuluu olla mukana matkalla, ei seurata matkan etenemistä yleisönä. 
     Ylös Jerusalemiin -vaelluksen lopuksi meitä muistutettiin kirkon lähetystehtävästä, kun meidät lähetettiin matkaan viemään viestiä eteenpäin.
     Vaellus oli lähetystyötä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Keittoa, kahvia ja keskustelua

Täydellinen lomapäivä!
     Toivakan kunta on antanut kuntalaisten käyttöön Toivakkatalon aulan, jossa voi vaikkapa aina perjantaiaamupäivisin kokoontua yhteisen kävelylenkin jälkeen Kaiken kansan kahvilaan: kunta tarjoaa kahvit, eri järjestöt ja yhteisöt voivat tulla paikalle omine tuotteineen.
     Tänä perjantaina seurakuntamme lähetystyö oli paikalla juuressosekeiton ja voileipien kanssa.
     Aurinkoinen kevätpäivä oli houkutellut kävelijöitä lenkille, ja raikas ulkoilma puolestaan houkutteli ihmisiä pehmeän juuressosekeiton äärelle.


Oli ilo jutella ihmisten kanssa!
     Tavallaan tilanne oli minulle hyvin tuttu, kun olen oman työni puolesta kiertänyt Studia-messuja ja muita vastaavia rekrytointitapahtumia. Tärkein tehtävä niissä on olla läsnä ja keskustella. Tärkein tehtävä seurakunnalle tänään oli olla läsnä ja keskustella. Kohdata ihmisiä.
     Tunnustan, että vaikka Toivakassa asunkin, en nimeltä tuntenut puoliakaan kävijöistä - mutta sehän ei minua haitannut! Jutteleminen ja ajatusten vaihtaminen on aina mukavaa, tunsi toisen tai ei. Ja ajatuksia vaihtamalla puolestaan oppii tuntemaan sekä toista että itseään. Ei nimellä ole merkitystä. Taikka sukupuolella. Taikka asemalla.
     Vain ajatuksilla on merkitystä.
     Entä teimmekö lähetystyötä?
     Kyllä, koska olimme läsnä kristittyinä.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Supertähti

Kun 1980-luvun loppupuoliskolla vahingossa löysin tuplalevynä Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen teoksen Jesus Christ Superstar (JCS), olin kerrasta myyty. Mutkien kautta tiesin tuosta rock-oopperasta tasan yhden kappaleen: Superstar, mutta juuri tuo oli se impulssi, joka minut sai levyn ostamaan.
     Enkä ole hankintaani kertaakaan katunut.
     On erittäin mahdollista, että ilman tuota levyä en tänä päivänä edes olisi Toivakan seurakunnan lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja.
     Rock-oopperassa Jeesus ja Juudas ja heidän välillään oleva jännite kuvataan niin väkevästi ja inhimillisesti, että kuulija ja katsoja tempautuu mukaan, tuntee heidän tunteensa, ajattelee heidän ajatuksiaan, kärsii heidän kipunsa. Teos pakottaa kohtaamaan yhtä aikaa itsessä olevan hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottamisen vaikeuden. Henkilöissä riittää samaistumisen kohteita Magdalan Mariasta Pilatukseen, Pietarista Kaifakseen.
     Olen kokenut rock-oopperan aikaisemmin sekä englannin- että ruotsinkielisenä ja tänään pääsin näkemään ja kuulemaan suomenkielisen sovituksen Lapinlahden kirkossa. Ennen tätä Lapinlahden seurakunnan produktiota en edes tiennyt, että JCS on suomennettu!
     Suomennos toimi.
     Ohjaus toimi.
     Ja olen varma, että paitsi meihin kuulijoihin ja katsojiin, teksti jätti jälkensä myös tekijöihin: Kukaan meistä ei ole enää tämän jälkeen entisensä. Meitä jokaista on kosketettu.
     Jeesus Kristus Supertähti on koskettanut meitä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Pieniä kohtaamisia

Päivän epistolatekstissä Paavali kirjoittaa: Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. (1. Kor. 3:10)
     Lähetystyö on tiimityötä: Joku aloittaa, toinen jatkaa, kolmas vie edelleen eteenpäin. Riemuviestiä eteenpäin vievä ketju voi alkaa hyvinkin pienestä kohtaamisesta. Siksi yksikään kohtaaminen ihmisten välillä ei ole koskaan merkityksetön.
     Ehkä jokin tänään käymistäni keskusteluista osoittautuu tärkeäksi lenkiksi omassa tai toisen ihmisen elämässä. Ehkä sellainen tulee olemaan eilinen kohtaamiseni rippikoulunuorten kanssa.
     Aika voi näyttää.
     Lewis Wallacen romaanissa Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta kuvataan kauniisti eräs kohtaaminen:
     Käsi, joka lempeästi kosketti päätä, herätti onnettoman vangin, ja ylös katsahtaessaan hän näki kasvot, joita hän ei ollut unohtava, melkein samanikäisen pojan kuin hän oli itsekin, ja vaaleanruskean tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka olivat suloiset ja puoleensavetävät, täynnä rakkautta ja pyhää vakavuutta.
     Aina pieni kohtaaminen ei sisällä sanoja.
     Ollakseen vaikuttava kohtaamisen ei tarvitse sisältää sanoja.

torstai 9. helmikuuta 2017

"Hyvä seurakuntaelämä on lähetystyötä"

Vaikka saan väristyksiä verbistä "voimaantua" ja kaikista sen johdannaisista, täytyy rehellisesti todeta, että minulle on voimaannuttavaa olla lähetystyön johtokunnan kokouksissa. Saan niistä joka kerta niin paljon. Rankankin työpäivän jälkeen. Ja erityisesti niiden rankkojen työpäivien jälkeen.
     Niin tänäänkin.
     Ilo.
     Se on ensimmäinen sana, joka minulle tulee kokouksistamme ja johtokunnastamme mieleen. Sellainen lämmin, yhteenkuuluvuuden mukanaan tuoma ilo, joka säteilee ympäristöönsä lisää iloa. Sellainen ilo, joka kertoo viestiä siitä, että Jumala on leikkivä Jumala. Sellainen ilo, joka antaa luvan kiusoitella toista niin kuin rakasta sisarusta kiusoitellaan. Sellainen ilo, joka kuvaa täsmälleen sitä, mitä tarkoittaa "itkeä ilosta".
     Hyvä seurakuntaelämä on lähetystyötä. Tämän poimin keskustelun keskeltä ja tätä aloin pohtia. Mitä lause minulle tarkoittaa?
     Sitäkö, että mitä tahansa teenkin, teen sen ensisijaisesti kristittynä?
     Sitäkö, että lähetystyö ei ole suorittamista, vaan elämistä?
     Sitäkö, että lähetystyö on elämäniloa?
     Kaikkea tuota.
     Kun elämme ja hengitämme seurakuntana niin, että ilmennämme koko olemuksellamme Jumalan hyväksyvää rakkautta, viemme tehokkaimmin riemuviestiä eteenpäin niin, että se todellakin soi!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Joko kaikki on sanottu?

Kirjoittelin perjantaina tämän vuoden ensimmäistä hartauskirjoitustani. Lähetinkin sen lehteen saman tien. Todella hyvissä ajoin, täytyy sanoa - useimmiten työni jäävät siihen viimeiseen hetkeen. Vähän kyllä harmitti, koska heti kun olin tekstini lähettänyt, silmiini sattui lehdistä ja blogeista samantyyppistä pohdiskelua kuin mitä itse olin vain hetkeä aikaisemmin mielessäni pyöritellyt...
     Onko kaikki jo siis sanottu? Osaanko vain toistaa jotakin jo aikaisemmin oivallettua?
     Opiskeluajoiltani muistan jollakin luennolla opettajan sanoneen jotenkin siihen tapaan, että uutta syntyy, kun itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan. Ei ihan helppo tehtävä. Miten itsestäänselvyyksiä kyseenalaistetaan?
     Katsomalla kaikkea vielä ainakin yhdestä uudesta suunnasta?
     Joskus hetkikin Jeesuksen seurassa riittää, kuulin tänä päivänä saarnassa. Voisiko se hetki olla juuri sitä, mitä tarvitaan uuden näkökulman löytämiseksi?
     Ehkäpä. Ajattelen, että lähetystyö on pieniä hetkiä Jeesuksen seurassa. Kohtaamisia yhden ihmisen kanssa hetken kerrallaan. Kohtaamisia, jotka voivat saada aikaan suurenkin muutoksen, kun jokin siihen saakka itsestään selvänä pidetty onkin kyseenalaistettu.
     Jos näin on, jos jokainen hetki Jeesuksen seurassa on joka kerta erilainen ja uusi, jos lähetystyö pysyy siten elävänä ja jatkuvassa liikkeessä, silloin kaikkea ei ole koskaan sanottu.