torstai 7. syyskuuta 2017

Mens sana in corpore sano

Toteutuuko yliopistomaailmassa sanonta: ”Mens sana in corpore sano” – Terve sielu terveessä ruumiissa? kysyi Jyväskylän yliopiston uusi rehtori Keijo Hämäläinen avajaispuheessaan eilen 6.9. Samaan hengenvetoon hän jatkoi, että johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että yliopistolla on terve sielu terveessä ruumiissa.
     Mieleni palasi tuohon kysymykseen monta kertaa eilisen illan aikana, kun kirkkoneuvoston kokouksessa keskustelimme kirkon rakenteesta ja kirkon tulevaisuudesta.
     Onko kirkon sielu terve?
     Tuntui jotensakin kummalliselta, suorastaan kerettiläiseltä, esittää tuo kysymys, vaikkakin vain oman pään sisällä. Eihän tuollaista voi kysyä.
     Mutta silti kysymys ei jättänyt minua rauhaan.
     Yliopistoissa on innostuneita, uteliaita, intohimoisia tutkijoita, jotka vievät tiedettä eteenpäin tukeutuen aiemmin tutkittuun ja kyseenalaistaen sen. Missä ovat ne innostuneet, uteliaat ja intohimoiset ihmiset, jotka vievät kirkon ilosanomaa eteenpäin tässä maailmassa? Onko rakenne tukehduttanut heidät? Vienyt voimat? Ovatko he jääneet loukkuun?
     Niin, ehkä tuo ei ollutkaan loppujen lopuksi niin tyhmä kysymys.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holvikaarten alla

Turun tuomiokirkon holvikaarten alla lauloimme tänään päivän virtenä virren 460. Sen säkeistä mieleeni tarttuivat:

     Ja toivoon meitä rohkaise,
     yhdessä että kasvamme
     rauhassa, rakkaudessa.

Virsi johdatteli saarnaan, jossa kysyttiin: Miksi me puhumme minusta ja muista? Miksi emme puhu meistä?

     Minä ja muut.
     Me.
     Tarkoittavatko ne samaa vai eivät?
     Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi sateenkaarimessuja tai Pride-tapahtumia. Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi kynttilä- ja kukkameriä muistuttamaan meitä siitä, että meillä on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa. Koska me tarvitsemme kaikkia näitä, me emme osaa vielä puhua meistä, vaan me teemme eron minun ja muiden välille.
     Kirkolla on tehtävä: Opettaa meitä puhumaan meistä. Opettaa meitä kohtaamaan ihminen ihmisenä ja kohtelemaan ihmisiä ihmisinä. Opettamaan meitä olemaan lyömättä leimoja.
     Virren 949 sanoin:

     Kirkko olkoon niin kuin puu,
     se saakoon kasvaa, missä tahdot.
     Näyttäköön se meille suuntaa
     kohti taivasta, oi Herra.
     Hedelmän ja varjon suokoon,
     sekä lämpöä ja voimaa.
     Kirkko nimeäsi kantaa,
     elämää puu meille tuokoon.

Meitä muistutettiin tänään, että hyvät teot tuottavat hyviä tekoja. Sitä kirkon tehtävää meidät kaikki on kutsuttu toteuttamaan.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Käytä lahjojasi

Seurakuntamme strategiassa 2014-2017 yksi keino kohti visiotamme on ottaa kaikki seurakuntalaisten lahjat käyttöön.
     Ensi kuulemalta ja strategiatyöskentelyn turruttamana tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että tarkoitus on imeä ja repiä kaikista kaikki mahdollinen irti. Muistan heittäneeni ilmauksesta herjaakin. Huonoa herjaa.
     Tänään tuo herja kolahti omaan nilkkaani, kun jumalanpalveluksen saarnapuheessa muistutettiin: Käytä lahjoja, jotka olet saanut, iloksi ja hyödyksi toisille. Ja kysyttiin: Näenkö omat lahjani? Autanko muita käyttämään omia lahjojaan?
     Käytänkö? Näenkö? Autanko? Vertaamatta itseäni muihin?
     Vastaus taitaa olla ei.
     Ja kuitenkin tilaisuuksia kyllä-vastauksiin olisi joka päivä.
     Lähetystyössä on tilaa kaikkien ihmisten kaikille lahjoille: Kristuksesta voi kertoa kirjoittamalla, puhumalla, soittamalla, laulamalla, tekemällä - rakastamalla. Lähetti voi auttaa toista ihmistä näkemään omat lahjansa osoituksena Jumalan suuresta rakkaudesta ihmistä kohtaan. Lähetti voi rohkaista toista ihmistä jatkamaan ikuista viestiä juuri sillä tavalla kuin se hänelle luontaista on.
     Olin valmistanut tämän päivän jumalanpalvelukseen esirukouksen. Saarnan aikana kirjoitin sanoja uuteen muotoon: Anna meidän jokaisen käyttää sinulta saamiamme lahjoja ja löytää oma paikkamme ja tehtävämme seurakunnassasi.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Per aspera ad astra

Per aspera ad astra lukee 16-vuotiaan poikani housunlahkeessa hänen yksivuotiskuvassaan.
     Per aspera ad astra - vaikeuksien kautta tähtiin.
     Tuota lausetta mietin tänään kirkonpenkissä, kun poikaa saattelin rippikoululeirille. Mieleni tulvi muistikuvista hänen ensimmäisen vuotensa ajalta ja sitä seuranneiden vuosien ajalta tähän päivään asti.
     Päällimmäinen muistikuva on hymy. Ensin luottavainen, hampaaton vauvahymy. Sitten hiljainen, vieno hymy ja tyytyväinen nauru. Viimeisimpänä se silmiä valaiseva, rauhoittava hymy, joka painotti hänen lujia sanojaan: Äiti, en minä ole enää mikään lapsi!
     Niin, ei hän ole.
     Myöhemmin iltapäivällä Nisulan rantahartaudessa puhuttiin Herran siunauksesta. Ajatukseni matkasivat toiselle rannalle, viereisen kuvan rannalle, rippikoululeirille, ja siinä hetkessä, auringon häikäisevien säteiden osuessa järvenpintaan, minä ymmärsin, että juuri tämän poikani syntymä oli yksi elämäni suurimmista siunauksista. Se oli yksi viitta johdattamassa minua sille tielle, jolla nyt olen.
     Herra sinun tiesi siunatkoon!

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Irrallaan

Meitä irrallisia, etäällä kirkosta olevia on Jäsen 360° -analyysin mukaan Suomessa noin 1,5 miljoonaa. Kirkon opille uskollisia on saman analyysin mukaan noin miljoona. Näiden kahden ryhmän lisäksi - tai ehkä niiden välissä - on olemassa kaksi muutakin ryhmää: maltilliset ja liberaalit (avomieliset).
     Minä olen irrallinen. Olen aina ollut.
     Mutta olenko minä etäällä kirkosta?
     Olen ja en.
     Olen mielelläni mukana toteuttamassa erilaisia projekteja. Tekemässä asioita, jotka ovat liikkeessä, virtaavat. Paikalleen pysähtymisestä ja leipääntymisestä haluan irti. Pysähtyneestä kirkosta etäännyn. Virtaavan kirkon liikkeessä haluan pysyä mukana.
     Pysähtynyt kirkko ei voi tehdä lähetystyötä. Sanoma ei tavoita, jos sitä joutuu huutamaan paikaltaan yhä kauemmaksi. Jossakin vaiheessa kuuluvuus katoaa. Jotta voisi tavoittaa uusia ihmisiä, täytyy lähteä liikkeelle ja pysyä liikkeessä.
     Lähetystyö saa voimaa yhdessä toteutetuista projekteista. Pienistä tai isoista projekteista. Koko ei ole määräävä tekijä, mutta ryhmätyö on. Yhdessä pääsee pitemmälle ja yhdessä tehden saavuttaa enemmän. Lähetyksen kirppispöytä kesämarkkinoilla tai konsertin väliaikakahvitus - ei niitä voi toteuttaa yksin, ryhmätyötä tarvitaan.
     Projektit ja ryhmätyöt ovat minun juttuni.
     Erilaiset yhdessä toteutettavat projektit voisivat olla monen muunkin irrallisen juttu.
     Olen vakuuttunut siitä, että kirkko tarvitsee meitä irrallisia, kirkosta etäällä olevia levottomia sieluja. Pysyäkseen elävänä. Kehittyäkseen. Yksi projekti kerrallaan.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Vieraanvaraisuus - mitä se on?

Otsikko kirvoitti monia vaikuttavia puheenvuoroja perinteisessä Huikon lähetysjuhlassa tänään.

          Kukaan ei jää yksin.
          Kaikki saa tulla mukaan.
          Ollaan ystävällisiä kaikille.
          Kaikkia autetaan.
          Ketään ei jätetä.

Nämä ovat poimintoja lähetysjuhlassa mukana olleiden koululaisten kirjoituksista. Kirjoitukset saivat minut miettimään, miten meidän pitäisi muistaa niin paljon enemmän kuunnella lapsia ympärillämme, kutsua heitä mukaan ja antaa heidän tulla mukaan.
"Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta." (Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16)
Huikon lähetysjuhlaan moni oli halunnut tulla ja moni saanut tulla. Kaikki mahtuivat kylätaloon sisälle. Iltapäivä oli täynnä lämpöä ja rakkautta, musiikkia, lasten esityksiä, lähetyskentillä käyneiden puheenvuoroja, todistuksia Kristuksen rakkauden voimasta. Juhla syntyi siinä hetkessä. Juhlaan osallistuneiden tekemänä.

          Sinä katat minulle pöydän
          vihollisteni silmien eteen.
          Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
          ja minun maljani on ylitsevuotavainen. (Ps. 23:5)

Lähetysjuhlilla ja lähetysilloilla on paikkansa tänäkin päivänä. Sen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun emännät kantoivat pöytään lisää kuppeja, jotta kaikki saivat kahvia ja mehua juodakseen.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Omalla kielellä

Hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: "Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä?" (Ap.t. 2:6-8)
     Omaa kieltään.
     Minulle tulee tästä epistolatekstistä mieleen kaksi asiaa.
     Ensinnäkin: Kun Raamattua saa lukea omalla kielellään ja oman aikansa kielellä, sanoma tulee ymmärretyksi paremmin kuin vieraalla kielellä luettuna. Siitä huolimatta, että vierasta kieltä osaisi erinomaisesti. Viesti menee perille, kun sen kuulee tutuilla sanoilla ja tutusta kulttuurista nousevilla käsitteillä.
     Toiseksi tuo teksti puhuu minulle siitä, että vain Pyhän Hengen avulla voimme välittää Jumalan sanaa. Ilman Henkeä sana ei elä eikä viesti saavuta vastaanottajaa.