sunnuntai 12. marraskuuta 2017

"Minä kastan sinut..."

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita, jolloin tuntee olevansa elämän perusasioiden äärellä. Tämä päivä oli minulle yksi niistä.
     Sain olla messussa siunaamassa nuorta naista, joka kasteessa liitettiin Kristuksen kirkkoon ja Toivakan seurakunnan jäseneksi.
     Muistin omien lasten kastetta. Muistin kummilapsen kastetta. Mietin myös omaa kastettani. Niitä pitää itsestäänselvyyksinä, ei niitä juuri ajattele.
     Ei samalla tavalla kuin tänä päivänä, kun kaste johdatti minut virteen 959:

     Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
     elämän ilo, valo ja lämpö,
     rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
     läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:3)

     Lähteä elämään, työhön, ja jakaa
     toisien kanssa rukiinen leipä,
     eilisen huoli, huomisen toivo –
     kasvaa niin Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:4)

Seurakunta, Kristuksen kirkko, tuli minulle elävämmäksi kuin ennen. Näin sen kastetun silmissä.

lauantai 28. lokakuuta 2017

"Ruvetaan kristityiksi"

"Ruvetaan kristityiksi", vastasi tutkijaopettaja Mikko Malkavaara Kirkon monikulttuurisen työn neuvottelupäivillä Keravalla kysymykseen seurakuntien työn kehittämisestä.
     Juuri niin.
     Tai siis miten niin ruvetaan? Enkö minä jo ole?
     Mutta näkyykö se?
     Siinäpä kysymys.
Jyväskylän rovastikunnan lähetystyön toimikunnan jäsenenä minulle järjestyi hieno tilaisuus päästä osallistumaan monikulttuurisuuspäiville. Tunsin itseni etuoikeutetuksi - en missään tapauksessa kuokkavieraaksi - kun luottamushenkilönä sain olla koulutuksessa, jossa lähes kaikki muut olivat seurakuntien ja hiippakuntien työntekijöitä. Toisaalta oli myös sääli, että luottamushenkilöt olivat kovin pieni vähemmistö. Olisiko tässä yksi mahdollisuus seurakuntien työn kehittämiseksi?
     Keskustelut ja työpajat avasivat silmiäni, ja maailmankuvani avartui taas rahtusen. Opin vieraudesta ja vieraanvaraisuudesta, osallisuudesta ja osattomuudesta, rajoista ja rajojen murtamisesta, kuuntelun ja keskustelun merkityksestä, identiteetistä, uskontodialogista, rohkeudesta, rakkaudesta.
     Mieleeni jäivät erään nuoren naisen sanat, kun hän kuvasi kristinuskoa taloksi, jossa eri tavoin ajattelevat kristityt asuvat eri huoneissa.
     Päivien aikana sain myös kirkastettua itselleni ajatuksen siitä, että monikulttuurisuus on enemmän kuin kielten ja kansallisuuksien moninaisuutta. Tämän muistaminen antaa mahdollisuuden kasvaa kohti avointa seurakuntaa.
     Ja silloin on ruvettu kristityiksi.


tiistai 10. lokakuuta 2017

"Eväät levälleen"

Osallistuin viime pyhänä 8.10. Lapuan hiippakunnan Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivään Alajärvellä, lapsuuden kotiseurakunnassani, ja valinnut ryhmätyöryhmäkseni sen, jonka otsikko kuului kutsussa Nähdäänkö viikon päästä - evästä arkeen. Ennen kuin ehdimme aloittaa, ryhmän vetäjä, diakoni Ulla Anttila korjasi pitkän otsikon muotoon Eväät levälleen. Hän sanoi sen sopivan paremmin tehtäväämme: helmien jakamiseen siitä, miten messu avautuu ulospäin. Siis eväät levälleen!
     Jos olen ihan rehellinen, kuulin otsikon kyllä ensiksi evät levälleen.
     Sekin olisi sopinut.
     Koska ryhmätöitä edeltäneestä messusta Gabrielin kirkosta lähdin ulos käsivarret ja kädet avoimina, levällään. Iloisena. Innostuneena.
     Kirkkoherra Ari Auranen oli saarnapuheessaan pohjustanut ryhmätöitä pohtimalla, mitä on vapaus. Onko vapaus sitä, että olemme vapaat jostakin vai sitä, että olemme vapaat johonkin?
     Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1).
     Ymmärsin nyt nuo Paavalin sanat. Synnistä vapaana kristitty on vapaa tekemään hyvää. Levittämään sitä, mitä on lahjaksi saanut. Rakkautta. Diakonin ja evankelistan tavoin. Palvellen ja julistaen.
     Ulla-diakoni sanoi Eväät levälleen -ryhmän olevan niille, joilla on diakonin ja evankelistan sielu.
     Diakonin ja evankelistan sielu. Se oli osuva määritelmä. Se kuvasi juuri sitä innostusta, mitä itsekin koin, kun kävelin lapsuuskirkostani ulos. Minä olin aivan innoissani! Halusin rynnätä tekemään jotakin, mitä tahansa!
     Seurakuntana voimme yhdessä saada yhteisestä innostuksesta paljon aikaiseksi ilman, että kenenkään tarvitsee puurtaa yksinään itsensä näännyksiin. Pienistä pisaroista kasvaa virta, pienistä neliöistä tulee suuri peitto, pienet teot muuttavat maailmaa, yhteiseen pöytään levitetyt eväät ruokkivat monia. Ja kun messusta voi lähteä ulos rauhassa, iloiten, pieniin tekoihin johtavat pienet kohtaamiset tapahtuvat kuin luonnostaan, pakottamatta, vaivattomasti.
     Ari-kirkkoherra muistutti meille, että se, millä mielellä lähdemme kirkosta ulos, vaikuttaa siihen, miten tulemme uudestaan.
     Niin totta.
     Kun katselin, miten ristikulkueesta heitettiin ylävitosia yksittäisten seurakuntalaisten kanssa, ajattelin, että tähän kirkkoon moni tulee uudestaan. Tässä messussa moni tuli lämpimästi kohdatuksi. Rukouksessa, musiikissa, palvelussa. Jumalan viesti soi ja jäi soimaan.
     Minun sisälleni jäi soimaan kiitosvirsi 126. Se lapsuudesta tuttu, jonka ansiosta aloin rakastaa urkuja. Se, jossa keskiosan hiljaisen pyynnön jälkeen tajuntaan räjähtää oivallus:
     Sinä yksin olet pyhä,
     sinä yksin olet Herra,
     sinä yksin olet korkein,
     Jeesus Kristus,
     Pyhän Hengen kanssa
     Isän Jumalan kunniassa.
     Aamen.
---
Vasta pitkän ajan päästä, kotimatkalla, tajusin, miten hullua oli se, että minua hoiti nyt se sama seurakunta, josta olin 18-vuotiaana lähtenyt ovet paukkuen...
     Herrallamme on huumorintajua!

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Täytä palvelijasi ilolla!

Otsikko on lainaus psalmirunoilijan sanoista (Ps. 86:4).
     Täytä palvelijasi ilolla!
     Menneellä viikolla lähetystyön johtokuntamme pohti tulevan vuoden toimintasuunnitelmaa. Halusimme palata touhuamisen sijasta perusasioihin: opettamiseen, kohtaamiseen, elämiseen kristittyinä. Miten sen tekisimme? Miten opettaa ilman luennoinnin tuntua? Miten kohdata ilman järjestettyjä tilaisuuksia? Miten elää luontevasti kristittynä?
     Ratkaisun avaimiin pääsin käsiksi, kun vietin tyttäreni kanssa viikonvaihteen Helsingissä:
     Menomatkalla IC-junan leikkivaunussa näin, miten eri ikäiset lapset löysivät leikkiessään keskinäisen yhteyden. Leikkivaunun leikkijuna sai kuin vahingossa kuljettajan, matkustajat ja matkatavarat. Jokainen sai rakentaa leikkiä omalla jutullaan, ideoita ei tyrmätty, kukaan ei pomottanut. Konttausikäistäkään ei jätetty ulkopuolelle. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten nopeasti toisilleen tuntemattomat lapset voivatkaan löytää yhteisen ilon ja yhteyden toistensa kanssa. Ilman ennakkoluuloja tai ennakko-oletuksia.
     Riverdance Hartwall Arenalla oli voimaa, taitoa, huippuunsa hiottua tekniikkaa ja näyttävää estetiikkaa, mutta erityisesti iloa. Riverdance osoitti, että ilo on onnistumisen edellytys. Ilo kuvastui ryhmän kasvoilta ja liikkeistä. Esitys oli oodi ilolle!
     Herra, täytä palvelijasi ilolla! Oikea suunta ja oikeat sanat löytyvät, kun ennakkokäsitykset eivät niitä ole estämässä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Mens sana in corpore sano

Toteutuuko yliopistomaailmassa sanonta: ”Mens sana in corpore sano” – Terve sielu terveessä ruumiissa? kysyi Jyväskylän yliopiston uusi rehtori Keijo Hämäläinen avajaispuheessaan eilen 6.9. Samaan hengenvetoon hän jatkoi, että johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että yliopistolla on terve sielu terveessä ruumiissa.
     Mieleni palasi tuohon kysymykseen monta kertaa eilisen illan aikana, kun kirkkoneuvoston kokouksessa keskustelimme kirkon rakenteesta ja kirkon tulevaisuudesta.
     Onko kirkon sielu terve?
     Tuntui jotensakin kummalliselta, suorastaan kerettiläiseltä, esittää tuo kysymys, vaikkakin vain oman pään sisällä. Eihän tuollaista voi kysyä.
     Mutta silti kysymys ei jättänyt minua rauhaan.
     Yliopistoissa on innostuneita, uteliaita, intohimoisia tutkijoita, jotka vievät tiedettä eteenpäin tukeutuen aiemmin tutkittuun ja kyseenalaistaen sen. Missä ovat ne innostuneet, uteliaat ja intohimoiset ihmiset, jotka vievät kirkon ilosanomaa eteenpäin tässä maailmassa? Onko rakenne tukehduttanut heidät? Vienyt voimat? Ovatko he jääneet loukkuun?
     Niin, ehkä tuo ei ollutkaan loppujen lopuksi niin tyhmä kysymys.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holvikaarten alla

Turun tuomiokirkon holvikaarten alla lauloimme tänään päivän virtenä virren 460. Sen säkeistä mieleeni tarttuivat:

     Ja toivoon meitä rohkaise,
     yhdessä että kasvamme
     rauhassa, rakkaudessa.

Virsi johdatteli saarnaan, jossa kysyttiin: Miksi me puhumme minusta ja muista? Miksi emme puhu meistä?

     Minä ja muut.
     Me.
     Tarkoittavatko ne samaa vai eivät?
     Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi sateenkaarimessuja tai Pride-tapahtumia. Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi kynttilä- ja kukkameriä muistuttamaan meitä siitä, että meillä on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa. Koska me tarvitsemme kaikkia näitä, me emme osaa vielä puhua meistä, vaan me teemme eron minun ja muiden välille.
     Kirkolla on tehtävä: Opettaa meitä puhumaan meistä. Opettaa meitä kohtaamaan ihminen ihmisenä ja kohtelemaan ihmisiä ihmisinä. Opettamaan meitä olemaan lyömättä leimoja.
     Virren 949 sanoin:

     Kirkko olkoon niin kuin puu,
     se saakoon kasvaa, missä tahdot.
     Näyttäköön se meille suuntaa
     kohti taivasta, oi Herra.
     Hedelmän ja varjon suokoon,
     sekä lämpöä ja voimaa.
     Kirkko nimeäsi kantaa,
     elämää puu meille tuokoon.

Meitä muistutettiin tänään, että hyvät teot tuottavat hyviä tekoja. Sitä kirkon tehtävää meidät kaikki on kutsuttu toteuttamaan.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Käytä lahjojasi

Seurakuntamme strategiassa 2014-2017 yksi keino kohti visiotamme on ottaa kaikki seurakuntalaisten lahjat käyttöön.
     Ensi kuulemalta ja strategiatyöskentelyn turruttamana tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että tarkoitus on imeä ja repiä kaikista kaikki mahdollinen irti. Muistan heittäneeni ilmauksesta herjaakin. Huonoa herjaa.
     Tänään tuo herja kolahti omaan nilkkaani, kun jumalanpalveluksen saarnapuheessa muistutettiin: Käytä lahjoja, jotka olet saanut, iloksi ja hyödyksi toisille. Ja kysyttiin: Näenkö omat lahjani? Autanko muita käyttämään omia lahjojaan?
     Käytänkö? Näenkö? Autanko? Vertaamatta itseäni muihin?
     Vastaus taitaa olla ei.
     Ja kuitenkin tilaisuuksia kyllä-vastauksiin olisi joka päivä.
     Lähetystyössä on tilaa kaikkien ihmisten kaikille lahjoille: Kristuksesta voi kertoa kirjoittamalla, puhumalla, soittamalla, laulamalla, tekemällä - rakastamalla. Lähetti voi auttaa toista ihmistä näkemään omat lahjansa osoituksena Jumalan suuresta rakkaudesta ihmistä kohtaan. Lähetti voi rohkaista toista ihmistä jatkamaan ikuista viestiä juuri sillä tavalla kuin se hänelle luontaista on.
     Olin valmistanut tämän päivän jumalanpalvelukseen esirukouksen. Saarnan aikana kirjoitin sanoja uuteen muotoon: Anna meidän jokaisen käyttää sinulta saamiamme lahjoja ja löytää oma paikkamme ja tehtävämme seurakunnassasi.